< Etusivulle

Vielä pari kuukautta sitten olin enemmän kuin tyytyväinen siihen, että pystyin harjoittelemaan lähes päivittäin. Olin onnellinen siitä, että taas sain olla osa sitä, mikä minulle on niin tärkeää. Hikiset salit, tutut treenikaverit ja treenistä saatu hyvä olo. Se riitti. Mutta nälkä kasvaa syödessä ja lukemattomat sparrierät teki tehtävänsä. Enää ei pelkkä hyvä olo riitä, vaan haluan takaisin kilpakehiin. Haluan taas tuntea jännityksen, pelon ja riipaisevan yksinäisyyden pukuhuoneessa ennen ottelua. Haluan myös kokea helpotuksen jälkeenpäin ja riemun siitä, että olen ylittänyt itseni.

Siitä huolimatta nykyään on pakko kuunnella kroppaa, eikä ainoastaan tuijottaa harjoitusohjelmaa. Se joka määrää tahdin, onkin kotona oleva poika, eikä ainoastaan valmentaja. Paljon on siis muuttunut, kuten minäkin.

Kaikella on aikansa ja haluan kokea jotain uutta nyrkkeilyssä. En tiedä mihin tämä tie vie, mutta lähden uuteen seikkailuun. Tämän kuun lopussa nousen vihdoinkin taas kehään. Tällä kertaa ammattilaisena.

Hellou!

Vuosi alkoi purevalla pakkasella ja runsaalla lumisateella. Meidän perheessä se alkoi puolestaan kovalla flunssalla - harvinaisen kovalla semmoisella. Siskonpedissä yskimme ja palelimme kaikki kolme, eikä moneen päivään huvittanut edes nousta sängystä. Lopulta keräsin voimani ja päätin hakea pari elokuvaa piristykseksi.

Vedin toppahousut pyjaman päälle, kaivoin auton ikkunan vapaat lumesta ja valahdin autoon. Katolla ja konepellillä oli vielä korkea kerros lunta. Kurkotin yskien lumiharjaa lattialta toisella kädellä, samalla kun yritin laittaa kattolamppuun valot toisella. Alkoi kuulua ihmeellistä ääntä, mutta kuumeisella päälläni en ymmärtänyt mistä ääni lähti. Yhtäkkiä, mutta liian myöhään, tajusin: ei hitto - kattoluukku! Yritin äkkiä saada luukun takaisin kiinni, mutta sen sijaan kohelsin sekä ikkunanpyyhkijät että pitkät valot päälle ja lunta tippui penkeille, syliin ja niskaan.

Hain elokuvat selkä märkänä lumesta, enkä puhunut mitään asiasta poikaystävälleni. Seuraavan kerran kun hän ajoi autoa, hän ihmetteli minkä takia ikkunat jäätyi sisältäpäin.
Näin se on, naiset ja tekniikka.

Muistan myös toisen hauskan tapahtuman vuosien takaa, kun olin saanut ensimmäisen Subarun käyttööni. Auto oli punainen ärhäkkä WRX, tummennetuilla takaikkunoilla ja hopeanvärisillä teippauksilla. Jokaisen miehen - ja naisen - unelma. Hymy korvissa ajoin kaveriporukan eteen ja painoin nappia, tarkoituksena avata kuskinpuolen ikkuna hitaasti ja tyylikkäästi. Olisin työntänyt pääni ikkunasta ja katsonut coolisti aurinkolasieni yli. Juuri näin kävi, mutta avautuva ikkuna oli ikävä kyllä takaikkuna, sillä painoin - jälleen kerran - väärää nappia. Siinä sai kaverit hyvät naurut.

Poikani Leon on kuukauden päästä vuoden ikäinen. Uskomatonta miten äkkiä aika menee. Joka päivä hän oppii uusia asioita ja uusia sanoja. Pari viikkoa sitten Leon oppi vilkuttamaan. Illalla kun menimme nukkumaan hän nousi pystyyn, katsoi ulos ikkunasta ja vilkutti. Varttitunnin jälkeen hän kyllästyi ja istahti alas sänkyyn, mutta jatkoi vilkuttamista. Jonkun ajan päästä hän meni selälleen ja vilkutus jatkui. Sitten hän näki varjot seinällä, jotka vilkutti takaisin. Siinä hän sitten vilkutti varjoille molemmilla käsillään kunnes silmät ei enää pysynyt auki. Yöllä heräsin siihen, että poika taas istui sängyssä, ja vilkutti. Kun avasin silmät väsyneenä, poika totesi vaan että "hei hei". Ja jatkoi vilkuttamista.

Olen pystynyt treenaamaan aika hyvin. On ollut superkivaa, kun voi treenata ja oppia lisää, mutta ei tarvitse olla paras. Saa epäonnistua, voi naureskella itselleen kun jalat ja kädet liikkuu ihan eritavalla mitä aivot käskee. Kehityn kuitenkin tosi nopeasti, kun vanhat osaamiset alkavat tulla esille. Olen ehkä vapautuneempi kun koskaan aikaisemmin kehässä. Vieläkin tulee takapakkeja terveyden kanssa ja siksi en vielä uskalla kilpailla. Annan luvan itselleni toipua täysin, sillä vaikka se kestää, joka päivä on lähempänä sitä päivää kun taas elän unelmaani.

Moikka!

Tästä eteenpäin saatte lukea myös Wahlströmin menoista. Olen tehnyt yhteistyötä Subarun kanssa jo neljä vuotta, yhtä kauan alla on ollut huippumenopeli. Ennen Subarua ajoin mm äidin vanhaa autoa, joka meni vaihtoon kun vahingossa ajoin kioskin seinästä läpi. Seuraava auto olikin vanhaa vanhempi romu, josta irtosi ovi. Ilman etuovea oli liian kylmä ajella talvella, joten sen jälkeen vuorossa oli äidin vähän uudempi auto - joka ihmeen kaupalla selvisi vaurioitta. Onneksi ajotaidot ehti kehittyä näillä ajaessa, ja Subarun kanssa olen välttynyt onnettomuuksista. Ovetkin ovat pysyneet tiukasti paikallaan. Ensimmäiset vuodet Subarulla kurvailin Imprezalla WRXllä. Helmeksi ristitty auto oli minulle kuin perheenjäsen: naurettiin ja itkettiin yhdessä. Helmi oli ensimmäinen auto joka vastasi kun sille jutteli, tai ainakin minulle. Helmi vaihtui parin vuoden jälkeen uuteen korimalliin, mutta moottori pysyi samana. Uusi ärhäkkä auto sai nimen Pikkuhelmi. Pikkuhelmestä jouduin kuitenkin viime keväänä luopumaan kun perheeseen tuli toinen ärhäkkä pikkukaveri - tällä kertaa sellainen johon tankataan maitoa eikä bensaa. Vauhtia riittää silti silläkin. Nykyinen auto on kaupunkimaasturi Forester Diesel. Kyytiin mahtuu helposti rattaat, turvaistuin, poika, avomies, treenikamat ja paljon muuta tarpeellista.

Loukkasin selän ja sain pahan jännetulehduksen lantioon kaksi vuotta sitten, jonka takia nyrkkeily on jäänyt vähemmälle. Ensimmäinen vuosi loukkaantumisen jälkeen oli todella raskas, luulin hetkittäin etten koskaan enää pysty urheilemaan. Kuntoutuksella paranen kuitenkin hitaasti, mutta epävarmasti. Harjoittelen taas, mutta maltilla. Vielä täytyy mennä vammojen ehdoilla. Se on kuitenkin varmaa, että nousen vielä kehään. Sitä odotellessa kierrän yläkouluja kannustamassa nuoria löytämään oman lahjakkuuteensa, kirjoitan kolumneja, valmennan Suurin Pudottaja - kilpailijoita, harrastan ilma-akrobatiaa ja touhuan poikani kanssa.

Terveiset aurinkoisesta St.Moritzista. Leiri Sveitsinmaalla on nyt jatkunut seitsemän päivää ja kolme on vielä edessä. Sää on päivä päivältä lämmennyt ja eilen skandinaavinen iho sai tuta vuoristoauringon tehon, kun vaelsin toistamiseen Piz Nairin huipulle (3056 metriä + 30 metriä korkea pikkuhuippu) topissa. Iltapäivällä itseäni peilistä vilkaistuani huomasin muuttuneeni vaaleanpunaiseksi pantteriksi. No, tuskin pantteriksi, mutta väri täsmäsi.

Paikka on minulle uusi tuttavuus ja mieluinen, täytyy myöntää. Vaellusmaastot ovat todella hyvät; nousua saa kaksikin tuntia yhtäjaksoisesti ja alas pääsee hissillä jalkoja säästääkseen. Rullasuksilla hiihtäminenkin onnistuu, kunhan sietää pientä liikennettä. Onneksi alueen asukkaat ja turistit ovat lukuisten pyöräilijöiden vuoksi tottuneet teillä liikkuvaan kevyeen liikenteeseen.

Harjoittelu 1700 metrissä on siis ollut mieluisaa ja tehokasta, kuormittavaakin. Näinhän sen tässä vaiheessa kautta kuuluukin olla. Sunnuntaina kotiin palattuani toivon, että mustikoita vielä metsästä löytyy ja pääsen alkuviikon kevyempinä harjoituspäivinä palauttelemaan marjametsään.

Terveisin,
Virpi

Tervehdys tällä hetkellä erittäin aurinkoisesta Sognefjelletistä. Olosuhteet ovat hyvät, lunta on riittävästi seitsemän kilometrin ladulle. Kylmemmästä ilmasta on ollut se hyöty, että latu on pysynyt kovempana kuin normaalisti myös iltapäivän harjoitukseen.

Paikkana tämä Sogne on melko erakkoluonteinen; tässä hiihtopaikalla on vain Sognefjellhyttan, jossa siis asumme, eikä mitään muuta. Majatalotyyppinen majoitus pienissä huoneissa, jotka ihan pikkiriikkiset fuskaavat ikkunoista ja nurkista J kuuluu kuitenkin jo jotenkin tähän leiriin niin kiinteänä osana, ettei se haittaa. Ruoka on perushyvää ja ainakin ladulle on lyhyt matka.

Kesän leirityssuunnitelma pitää sisällään kolme leiriä Norjassa, yhden Vuokatissa ja kaksi Ramsaussa ennen kotimaan lumileiriä Saariselällä. Aika menee nopsaan ja kun täältä tullaan kotiin, seuraava leiri alkaakin jo kuun lopulla Meråkerissa.
Hyvää kesää kaikille ja liikkumisen iloa!